Joulu

Tapaninpäivä 2017. Kymmenisen kuukautta ilman lääkkeitä.

Vasta syksyllä kerroin miehelle, etten ole syönyt lääkkeitä puoleen vuoteen. Hän oli vihainen, etten ollut kertonut aiemmin. Jos jotain olisi tapahtunut, hän ei olisi tiennyt. Totta, ei olisi tiennyt, jos olisin käyttäytynyt kummallisesti, etten käytä lääkkeitä. Mutta olisi myös seurannut jokaista mielentilaani, mielialaani, jos olisi tiennyt.

Voin hyvin, olen laihtunut kymmenen kiloa korkeimmasta painosta. Hiukset ovat tuuhentuneet taas. Minua ei turvota. Ei masenna lääkkeiden tunkeminen kehoon.

Ja olen järjissäni. Yhä. Tunnistan matalia mielialoja, enkä ole silloin parhaimmillani. Tunnistan ja tiedän, että näen maailmassaolemisen monimutkaisuuden ja sen, miten ihmiskunta on tehnyt elämänsä maapallolla raskaaksi, toisia ja itseään (tai itsen eri puolia, esim. tuntemista) alistavaksi. Ihmettelen maailmankaikkeutta, kosmosta, ihmisen ja koko Maa-planeetan pienuutta. Ja sitä, miten varmoja, päättäväisiä ja suoraselkäisiä (jotkut) ihmiset ovat kaikessa sähläämisessään ja säätämisessään. Ja joo, että talouden kasvu on ykkösasia ja tärkein tavoite... Juu, näin ajattelen ja voin hetkittäin hyvin huonosti, koska en tunnu löytävän paikkaani tässä maailmassa. Ja silti olen työssä ja teen asioita, joihin en aina usko..

Uskon ja tiedän, etten ole ainoa, joka näkee ihmiselämän ongelmallisuuden. Mutta ei se meistä vielä tee sairaita. Sairaus, ainakin minun tapauksessani, astuu kehiin silloin, jos kuvittelen, että minulla olisi tietoa, jota muilla ei olisi.. Ei minulla ole. Minulla on vain kyynisiä ajatuksia ja joskus pieniä toivon pilkahduksia. Että maailmassa ja ihmisten kesken on jo monia yhteisöjä/ajatuksen siemeniä, joissa talouden kasvu tai enemmän tietäminen tai osaaminen ei ole tavoiteltavaa, toisin kuin solidaarisuus, jakaminen ja rajat ylittävä rakkaus.  Joidenkin ihmismittareiden mukaan se tosin voi vaikuttaa sairaalloiselta, vähintäänkin idealistiselta. Totta.

Kesä

Kesä on pitkällä ja lomasta osa takana.
Kirjoitan ihan vain muistaakseni, millaisessa tilanteessa elän: Olen lopettanut mielialalääkityksen, mitä minun lääkärini mukaan ei pitäisi missään nimessä tehdä. Olen lopettanut sen jo viitisen kuukautta sitten. En ole menettänyt tai kadottanut mieltäni, en ole alkanut uskoa ihmeisiin tai ihmeellisyyksiin sen enempää kuin ennen. En ajattele, että minulla olisi erityistehtävä tai erityislahjakkuus - olen aika tavallinen maan eläjä, silti ainutkertainen kokoelma kokemuksia, ajatuksia ja tuntemuksia. 

En ole muistanut olla huolissani joka päivä. Mutta yhtenä yönä näin unta, että olin, koin tai käyttäydyin jotenkin sillä tavalla poikkeavasti, että jouduin perustelemaan jollekin, ehkä jollekin jonkinlaista mielenterveysalaa edustavalle, ajatustani tai lausahdustani, joka oli muistaakseni jotain tämän tapaista: Elän tässä tilanteessa tai tässä kokemuksessa. Heräsin hirveään tuskaan, että nyt olen sekoamassa, tai että nyt ilmaisen taas itseäni kummallisesti. Pelkäsin nukahtaa uudestaan, koska pelkäsin, että kokemus voisi jatkua tai jotenkin syventyä unessa. Muistaakseni kävin hieman juomassa vettä tai jotain, jotta saisin ajatukseni rauhoittumaan. Mutta muistin pelon. Muistin, että minun pitää muistaa pelätä tai varoa tai varautua.

Niin. Onhan se jotenkin aika jännittävää, että joutuu muistuttamaan itseään siitä, että muistaa pelätä.

Näin myös jossain ajankohtaisohjelmassa poliitikon, presidenttiehdokkaan, jona esitin itseäni ensimmäisellä kerralla, kun jouduin sairaalaan. En siis luullut olevani hän, mutta muistan, että esitin asiantuntijaa ja mainitsin hänet esimerkkinä. Samalla kun näytin, miten asiantuntijat ottavat asiantuntijan asennon, nojautuvat taaksepäin tuolissaan ja nyökyttelevät tai nostavat jalan toisen päälle, kerroin olevani nimeltäni se ja se. Ja sairaskertomukseeni kirjattiin, että väitin olevani hän. Kukaan ei kuitenkaan kysynyt minulta silloin, tarkoitanko, että olen se, jona itseäni esitin..

Hassua. Ja hurjaa. Kela-kortissani on kirjan- ja numeroyhdistelmä, joka kertoo, että jos puhun tai käyttäydyn kummallisesti, minut kannattaa ottaa hoitoon.

Silti ei varmaankaan ole myöskään hyvä pelätä liikaa. Ettei ala siksi käyttäytyä kummallisesti. 

Tarkkailen. Ja olen tietoinen - ja varuillani.

lääkkeittä

Jossain se eli, jossain se lepäili, odotti ja kuulosteli.

Ja sitten yhdellä tiukalla työviikolla en löytänyt lääkeliuskaani muutamaan päivään ja ne jäivät siksi syömättä. Yöt jäivät tiukan työputken takia muutamatuntisiksi ja vaikka en syönyt edes lääkkeitä, mitään ei tapahtunut. Pysyin maanpinnalla ja todellisuudessa. (Mitä se on, todellisuus?)

Kun lopulta löysin lääkeliuskan, söin muutamana päivänä varmuuden vuoksi. Sitten taas jätin syömättä, tavallaan ilman suurempaa harkintaa ja kuitenkin yhtä aikaa todella tietoisena, varovaisena, omia mieliäni ja mieleni suuntia tarkkaillen. Kuinka pitkälle kahteen suuntaan ne kulkevat, sainhan diagnoosiksi kaksisuuntaisen. Kaksisuuntainen vai kaksisataasuuntainen. Vai ääretön? Minne kaikkialle mieli voi kulkea, todellako vain kahteen suuntaan? Ja missä diagnosoimattomien mielet vellovat? Jos kaksisuuntaisten mielialojen kuvataan kulkevan ylös ja alas, kulkevatko diagnosoimattomien mielet sivuille, jollain samalla tasolla vai miten ja minne?

-

Nyt olen ollut noin kuukauden lääkkeittä. Minulla ei siis ole estolääkitystä jonkin mahdollisen tulevan ylimaallisen kokemuksen tai universaaliin rakkauteen hurahtamisen varalle. Sen varalle, että jossain erittäin positiivisessa ja yhtä aikaa jollain tavalla fyysisesti raskaassa elämäntilanteessa olen yhtä aikaa sekä järkyttävän väsynyt että en osaa nukkua, koska koen, että maailma on kaunis ja rakkaus universaalinen. Ja että minulla on joku erityinen tehtävä sen jakamisessa tai ilmaisemisessa maailmalle.

Eihän tuossa periaatteessa ole mitään pahaa. Rakkautta ja myötätuntoa ja solidaarisutta on ja tarvitaan tässä maailmassamme hurjasti. Minäkin tarvitsen sitä.

Mutta miten tunnistaisin merkit, jotka muuttavat minut vieraaksi, kummalliseksi, pelottavaksi läheisille? Kun jo muutenkin ja joka tapauksessa koen erilaisuutta, ajattelen rakkauden ja jakamisen kautta. Ja haluaisin luoda maailmaa, jossa huolenpito itsestä ja toisista, meistä, koko maapallosta kaikkineen, olisi tärkeämpää kuin henkilökohtainen päteminen tai talouden kasvu.

Jos joskus taas koen itseni siksi ihmiseksi, jonka tulee tai jotenkin kuuluu julistaa tätä rakkautta maailmalle, miten tunnistan sairaalloisuuden? Pitääkö ajatella, että ei ole mitään isompaa, mitään jumalaa, mitään universaalista voimaa, joka juuri minulle voisi antaa tehtävän? Tehtävän, jossa ei enää ole merkitystä sillä, että sitä hoitaa juuri minä. Niin, se on se ongelmani tai se, jota tähän maailmaan ei sittenkään mahdu, että ikäänkuin menetän itseni, menetän minuuteni ja tunnen kaiken voiman vain ikäänkuin virtaavan tämän pikkuhiekanjyväsen kautta, siis ilman, että se olisin sinänsä minä.

Ihmeellistä.

siitä on aikaa

Siitä on jo aikaa, muutama viikko, kun ajattelin jättää lääkkeen pois. Ja nyt en sitten kuitenkaan ole uskaltanut. Psykiatri sai minut uskomaan, etteivät lääkkeet aiheuta masennusta tai luovuuen puutetta elämässäni, vaan että sairauteni ennemminkin aiheuttaa näitä hankaluuksia tässä elämässäni. Masentavaa. Olin viikon, puolitoista, kaksi, ihan rikki noista lausunnoista. Ehkä se on surua, ehkä se on lannistumista, suostumista tietyn sairauden alle nimetyksi, ehkä se on järkeä. Yhtä kaikki, palautin puolittaneeni annoksen kokonaiseksi ja syön taas mukisematta.

Mutta.

Odotan vuosien kulumista, tutkin, kuulostelen, etsin tutkimuksia, ainakin sitten kun on aikaa. En sittenkään haluaisi suostua tähän. Diagnoosiin, josta en pääse elämäni aikana eroon. Lääkitykseen, jonka vaikutuksesta aivoissani en tiedä tarpeeksi. Tietääkö kukaan? Muuta kuin että se sattuu vaikuttamaan aivojeni välittäjäaineisiin psykoosia/maniaa estävällä tavalla. Mutta onko se hyvä asia? Onko se välttämätöntä?

puhuin miehelle

Puhuin miehen kanssa ja tietenkin, onhan hän nähnyt ne pahimmat päivät, hän suhtautui asiaan varauksella. Ja minäkin aloin pelätä. Hänen mielestään ulospäin siinä, millainen olen nyt ja millainen olin ennen lääkkeiden aloitusta (ja siis ennen niitä kahta psykoosia), ei ole mitään eroa. Olen samanlainen nauravainen, innostuva ja saman verran läsnä. Ja että jos minä jätän lääkkeet pois, hän kyllä haluaa, että siinä on tosi iso tukijoukko. Että pitäisi olla monta ihmistä, jotka tarkkailevat minun käyttäytymisiäni ja innostumisiani, ja että jos käyttäytymiseni alkaa olla samanlaista kuin kahden psykoosini aikana, jonkun pitää tulla tänne tunnin sisään - tai siis viedä minut pois kotoa tunnin sisällä, jotteivat lapset joudu näkemään ja kokemaan minua siinä tilassa. Varsinkin, jos siis olen sitä mieltä, etten halua taas sairaalaan, vaan jotain muuta. (Haluaisin kuuntelua, tilaa, aikaa, (ehkä) unilääkettä. Sitä että saisin puhua ja että joku ottaisi todesta, kuuntelisi ja kertoisi, että se, mitä kerron, on mielenkiintoista, mutta kuulostaa kieltämättä oudolta ja siltä, että tarvitsen lepoa.) Ja että sitten kaikkien lääkkeettömään hoitoon uskovien pitäisi tulla meille ja katsoa. Ja että hänelle on/olisi tosi raskasta tietää, mitä tehdä.

Mies myös ehdotti, että minun pitäisi puhua teini-ikäisen tyttäremme kanssa, joka muistaa edelliset psykoosini ja jolla saattaisi myös olla mielipide.

Ja niinpä sitten minäkin taas muistin, miten sekaisin olin. Vaikka lähtötilanne molemmissa psykooseissa olikin hengellinen/henkinen avartuminen, maailmankaikkeuden rakkaus, ilo ja sen jakamisen halu kaikille, sairaalloiseksi se muuttui siinä kohtaa, kun ajattelin, että jotain yleisötapahtumaa jossain oltiin järjestämässä siksi, että minä olisin menossa puhumaan ja jakamaan tuota maailmankaikkeuden energiaa ja rakkautta ja ties mitä sinne. Ja että vaikkei ohjelmassa lukenut minun nimeäni, sinne oli tulossa minä ja muita henkisiä ja henkistyneitä naisia ja että tuon silloin 11-vuotiaan tyttäreni synttäritkin olivat hämäystä - oikeasti myös kaikki synttärivieraat olisivat tulossa sinne naisenergia-maailmankaikkeus-juhliin. Ja niin, tytön synttärit peruuntuivat ja muistan saaneeni häneltä tekstiviestin, jossa hän "kiitti" minua kaiken pilaamisesta :(.

Ja niin aloin pelätä. Aloin pelätä, etten kuitenkaan pystyisikään kontrolloimaan itseäni ja mieltäni. Ja etten pystyisi niin säännölliseen ja tarkkaan säädeltyyn elämään, että pysyisin kasassa. Tai etten kuitenkaan tunnistaisi, milloin innostumiseni alkaisi mennä yli. Ja että sitten joutuisin taas sinne, sairaalaan, tainnutettavaksi, haamuksi, käytävillä kuljeskelijaksi, hirveään ummetukseen hirveän lääkemäärän takia.

Eikö minulla ole mahdollisuuksia onnistua?

soitin psykiatrille

Soitin psykiatrille eilen ja kerroin toiveestani. Kerroin, että tarvitsen lentäviä ja kehittäviä ajatuksiani, rohkeuttani ja ennen kaikkea luovuuttani ja että olen ollut kyllä aika maissa ja ahdistunut oman työni ja haasteiden kanssa. Ja että toinen mahdollisuus olisi tietenkin alkaa syödä myös masennuslääkettä, mutta että en halua ainakaan lisää lääkkeitä. Ja että on just tosi surullista, että lääke leikkaa tunne- ja ajatusmaailmaani yläpäästä, kun siellä olen irronnut maasta vain kaksi kertaa.

Ja kuinka ollakaan, psykiatri ymmärsi. Kysyi vain, koskas minulla olikaan edellinen mania - kolme vuotta sitten, vastasin, vaikken ole varma, pidänkö tuosta sanasta 'mania' ollenkaan.

Nyt minulla on lääkäriaika maanantaille. Keskustelemme lopettamisesta ja siitä, mitä vaihtoehtoja on, jos tulee ongelmia.

Mutta tuolle miehelle en ole vieläkään uskaltanut puhua. Niin, mitä siinä pelkään? Sitä, että hän haluaa pelata varman päälle, ettei uusia psykooseja tule. Ja enhän minäkään niitä halua. 

raskasta on

En ole puhunut miehelle. Pohdin, varaisinko ajan psykiatrilleni vai en. Ehkä minun pitäisi varata ja kertoa hänelle toiveestani ja suunnitelmastani.

Eilen illalla katsoin Sean Blackwellin videoita hänen kokemuksistaan, joista hän kysyy, kaksisuuntaisuutta vai heräämistä. https://www.youtube.com/watch?v=Az9SCgaeKdc Tunnistan omissa psykoosikokemuksissani samanlaisia piirteitä ja voin taas antaa sille ajatukselle sijaa, että minullakin oli kyse tietoisuuden laajenemisesta ja egon katoamisesta.Ainutlaatuinen kokemus, johon lääkärit suhtautuvat jonakin, mikä täytyy mahdollisimman pian pysäyttää ja pitää taltutettuna. Tosi asiassa olisin tarinnut ihmisen, joka olisi kuunnellut rauhassa, kertonut, että tarinani kuulostavat oudoilta ja että tekemiseni kummastuttavat. Mutta ei, minut vietiin sairaalaan ja kaiken tuon päälle pantiin tulppa. Plop.

Ja nyt työ on tosi raskasta. Minulla ei ole mitään sanottavaa, räpiköin epätoivoisesti ja yritän pakottaa itseni tyhön, joka vaatisi luovuutta, rohkeutta, ajatuksia. Koen todella suurta riittämättömyyttä. Kaksikymmentä vuotta työelämää tuntuu mahdottomuudelta. Olen tosi jumissa. 

Soitan psykiatrilleni.

Ja mietin, miten uudelle blogille saadaan lukijoita?